Nemo Eriksson
Lääketiede
Olen ns. myöhäisherännäinen, alanvaihtaja: Tajusin jo sairaanhoitajaopintojen aikana, etteivät ne minulle riitä. Kun ihmistä ohjaa tiedonnälkä, on raskasta, kun kerta toisensa jälkeen törmää siihen, että “tämä ei kuulu sulle, tästä päättää joku muu”, “ei parane uppoutua tai syventyä liikaa”, “ei sun tarvitse tietää näitä asioita hoitajana”. Aloin lukemaan ensimmäistä yritystä (kevät 23) varten tosissani edeltävänä syksynä, mutta migreenini akutisoitui talvella ja jouduin luovuttamaan opiskelun suhteen täysin siinä vaiheessa, kun migreenikohtaus oli kestänyt on-off lähes kaksi kuukautta. Siinä, kolmivuorotyön ja reistailevan terveyden keskellä piti niellä pettymys, ylpeys ja todeta, että terveys ensin. Lääkishakuprosessille pitää antaa tarvitsemansa ajan, mikä se sitten onkaan itse kunkin kohdalla.
Olin saanut hyvän mielikuvan siitä, mitä minulta kokeessa vaaditaan. Bilsa oli hyvällä mallilla, kemia huonolla ja fysiikka nollapohjalla aloittaessani, olin kirjoittanut IB:ltä näistä ainoastaan bilsan ja math studiesin (joka vastaa lyhyttä matikkaa). Syksyllä 23 oli migreenilääkitys säädetty minttiin ja lähti uusi yritys Mafyn hyvien materiaalien parissa. Etenkin suorasanainen opintovalmentaja oli tärkeä apu. Hänen kanssa sai puhuttua aikatauluista sekä työn ja opiskelun yhteensovittamisesta, ja hän sai ymmärtämään, että ei voi tehdä pitkää työviikkoa jos aikoo samalla tehdä täyttä opiskeluviikkoa, vaan joku kompromissi tulee löytää.
Päädyin vaihtamaan lähikurssiin kevääksi 24, joka oli varmaankin ratkaisevin yksittäinen tekijä lääkispaikan takana. Se tuntui isolta ja pelottavalta hypyltä työelämän osalta, mutta osoittautui parhaimmaksi riskiksi, jonka olen ikinä ottanut. Lähikurssilla motivoitui ihan eri tavalla: samalla sai kavereita, live-opetus oli todella laadukasta, opettajat kannustavia ja tilat olivat tosi hyvät myös itseopiskeluun. Sain paljon enemmän aikaiseksi kuin kotona tai kirjastossa. Opettajilta sai paitsi aineopetusta niin myös elintärkeää koestrategiaa ja hämmästyin itsekin, kun harjoituskokeet sujuivatkin. Vertaistuki paikan päällä oli kannustavaa ja yhteishenki hyvä. Mafyn henkilökunta rohkaisi joka askeleella ja se palkitsi stadin lääkiksen paikalla keväällä 24.
Vaikka tämä olikin ensimmäinen “oikea hakuni” niin aktiivista opiskelua oli kyllä tullut enemmän kuin tämä yksi vuosi. Etenkin peruskonseptien jumppaamiselle piti antaa aikaa ja on ok, jos ne turhauttaa ensin todella pahasti. Nollapohja-aineesta voi oppia tykkäämään ja siinä voi tulla jopa hyväksi, kunhan antaa sille aikaa – momenttikäppyrät, titrauskäyrät ja ihmisbilsan maaginen kokonaisuus aukeaa kyllä! Ei unelma valoa vaadi, vaan rohkeutta.
